Syvis, tummis vesis uisin ittekki, ko näit kirjotin. Rakkai omi vainaji tul miäle, välil ikävöittin heit enemmän ko ikä. Tyylin kans ol tavallistakin tarkemppa: halusin miätti uussi näkökulmi ja sanakäänttei, mut en liian kummallissi kumminka. Aihe o suur ja ikuine. Kauhian tärkiä olis saara sureval sanotuks eres jotta. Vaikkei sanat ain auttaiska, ni vaikenemine vast taakka o, nii mää ajattelin.
Turun pääkiirjaston aulas ol syksyl 2022 sit näyttely hautausperinteest ja nämä runoset ol siin mukan. Memento mori -näyttelys laussei ol kirjotettuna kukkalaitteissi ja suruseppeleissi. Sykäyttävä näky siin kirjaston aulas oli arkkurivi ja surukukat. Mut sitäki tämä meijä elämä o. Tämä meijä rakas, kummalline, lyhkäne elämä.
Kukkakauppiaat o mult ostanu näihin teksteihi oikeuret ja nyy antava ne teijän käyttö, misä tarvitaanka. Toivomuksen o, et tekijän nimi tulis jossain jollan taval esil.
Laaksose Heli
Kaikki sanani ovat
tuuleen lentäneet,
suruun kadonneet.
Voikukan hahtuvina
haihtuvat suvet
vaihtuvat ajat.
Sinä et unohdu milloinkaan.
(Heli Laaksonen)
***
Yhtenä aamuna Luoja soitti:
Hän on täällä!
Saapui juuri perille.
Pukee parhaimpiinsa
ja lähettää teille kaikille terveisiä:
Surkaa vähän,
mutta älkää kauan.
Nostakaa maljat
tälle hyvälle elämälle,
hyvin eletylle.
Eläkää itsekin aina
kuin ensimmäistä päivää.
(Heli Laaksonen)
***
Kuka näki kun suljit silmäsi?
Katseliko punarinta ikkunan takaa?
Ehkä ehdit ajatella vielä:
Kaunis lintu!
Nyt itsekin yhtä kevyt,
keveämpi,
kevein.
(Heli Laaksonen)
***
Nimesi kivessä säilyy
tuulessa, sateessa, ajassa.
Kauemmin vielä muistosi, sanasi
pysyvät sydämessäni.
(Heli Laaksonen)
***
Sydänystävän
ystävänsydän
on vaiti kuin kallio,
hiljaa kuin kivi.
Ikuista ikävää,
kiinni pitävää
kuiskaa sinulle
jokainen rivi.
Jälkeesi maailma ei ole kuin ennen.
(Heli Laaksonen)
***
Olisinpa tiennyt.
Olisinpa tiennyt!
Mitä kaikkea vielä olisinkaan sanonut,
kuinka hellästi sinua pidellyt.
Lohtuna pilvenharmaina hetkinä:
tiesithän sinä sanomatta.
(Heli Laaksonen)
***
Tähtiöinä
kirkas mielesi
tulee meidän talon päälle kylään.
Siellä se tuikkii!
Kuinka kaltaisesi
elävä sielu,
palava liekki,
voisikaan koskaan olla poissa?
(Heli Laaksonen)
***
Olit sata aurinkoa,
tuhat tuulta,
minulle se ainoa.
Olet yhä kaikkea.
Nyt vain toisessa ajassa,
ikuisuuden lukkojen takana.
Vielä annetaan avain minullekin,
nousen portaat.
Auringot kaikki vastassa!
Sinä!
(Heli Laaksonen)
***
Vahvat lämpimät kädet
nostaneet kiviä, kaloja, lapsia.
Kauniit tarkat silmät
nähneet suvia, iloja, suruja.
Suuri lempeä sydän
ymmärsi myrskyjä, laivoja, tuulia.
Ikävöin Sinua kuin mereen vajonnutta kaupunkia.
Tahtoisin vaipua murheiden aaltoihin,
antaa maininkien viedä minutkin.
Sinun vuoksesi en vaivu.
Sinun tähtesi en taivu.
On minun vuoroni olla kaltaisesi.
(Heli Laaksonen)
***
Kuin pääsky olisi taivaalta pudonnut,
kuin pilvi maahan vaipunut,
kuin sateenkaari katkennut.
Sinä lähdit.
Nouse kultainen perhonen,
lennä valoon lintunen,
tähdeksi tähtien joukkoon.
(Heli Laaksonen)
***
Metsän laita ei ole koskaan
kasvanut mansikkaa näin.
Pujotan niitä heinään.
Lasken yhteisiä kesiä,
vuosia joina sain sinut pitää.
Löytyisipä vielä yksi.
Olisinpa saanut vielä yhden suven!
Heinät taipuvat tuulessa.
Minä taivun surusta.
Aurinko lämmittää piennarta kuin ystävyys.
(Heli Laaksonen)
***
Kuu jäi vanhan kuusen taa
kirkkomaalle katsomaan.
Sekin suri surujaan:
”Niin hyvä ihminen!
Lähtö liian varhainen!”
Kuu valaisee ruusut,
liljat, seppelten nauhat,
kuu loistaa koko valollaan,
niin kuin hän loisti aikanaan.
(Heli Laaksonen)
***
Mää herä aamul lumisattesse
ja sihe et sunt ei enä ol.
Sunt ei ol tääl,
mut et sää mittä olemast ol lakannu.
Taiva reunalt purottelet
mu hartteil lumitähti,
niin punaposkisenas
ko eläessäs enne.
Luaks lumet Luajanki pihast?
(Heli Laaksonen)
Herään aamulla lumisateeseen
ja siihen, että sinua ei enää ole.
Sinua ei ole täällä,
mutta olemasta et ole lakannut.
Taivaan reunalta pudottelet
harteilleni lumitähtiä,
punaposkisena
kuin eläessäsi ennen.
Luotko lumet Luojankin pihalta?
(Heli Laaksonen)
Sama eesti keeles:
Ärkan hommikul lumesaju peale
ja selle peale, et sind ei ole enam.
Sind ei ole siin,
aga sa oled ikka olemas.
Kukutad taeva servalt
mu õlgadele lumetähti,
punapõsksena
nagu elu ajal.
Kas lükkad lund ka Looja hoovis?
(Heli Laaksonen, käännösapuna Järvi Lipasti)
Saa käyttä suruviästeis, mut ethä jaa koko kymmenosast runosortimentti omil sivuilles taik somessas - käy täält hakemas ain ko tarttet. Toivoissin et tekijän nimi mainittais jotenki käytettäes. Syrän!
c) Heli Laaksonen 2022
