Joistaki aiheist tahtois olla kirjottamat, mut ei voi. Kui hyvil miälin kirjottaiski uurest kirjast, kirjasyksyn keikoist, messuist, medioist, luantoneuvojan uusist poluist. Jonain päivänä taas niihinki, jonain päivänä hoppiakylkinen kala näyttä ittes toivon merkkinä pinnal. Mut tänä ollaan Matalan taiva al. Heli

Matalan taiva al

Täsä kohta kaupunkil tul kerra vasta Koivisto.
Nyy kävelen samal taval.
Kaik paina,
käretki nii et niist on tullu
neljänkymmenenkahreksanumeroiset.
Mitä hän olis täst kaikest sanonu?

Kattelen kivitaloi.
Ne on pystys.
Enne en muistanu olla siit ilone.

Naapurmaas o valo sammunu päist
ja ukrainalaiset sela kynttilävalos
puhelimest uutissi,
silmät jäätyny auk.

Pato o viäl tänä ehjä,
tänä ol patter lämmi,
tänä ol kellaris peruni.

Vaik vaino loppuis tänä,
meil o sata vuat surullissi ihmissi ympäril.

Jos koittais vaa elä oma elämä?
Vastata vihro viime sähköposteihi,
maksa laskui, plarata kalenterei.
Ei.
Näyttä silt, et
menen vaattet pääl peito al ja luven runoi.

Ne o hyvin kirjotetui.
Olissit yks harvoist ko ymmärtäis.
Se runoilija on kuallu.
Kääntäjä elä.
Runot elä.
Mää ole niitte loppukäyttäjä.
Täst ne ei men enä ettippäi.

Hetkine.
Ne mene.
Tosa ne juur mene!
Laira ylitte mere
karkkava
niinko silakanpoja.

Ui kauas,
rakas kala!

c) Heli Laaksonen