Kirsi Kunnas -runopalkinto ojennettin tänä mul ja Niillas Holmbergil. Arvatka kui yleväl miälel olen! Syrämest kiitos Kirsil ja raatilaisil.
 Plättän koko palkintokuvauksen ja perustelut kaikkines päivines tähä Ajopäivkirjan sivul - ja lopus o viäl kiitospuheki, mink tänä vuan pirän tämmötti virtuaalisena.

 

 

Vuonna 2018 perustettu Kirsi Kunnas -palkinto kohdistaa katseemme kielen merkitykseen identiteetin rakentajana ja tekijöiden juuriin runouden voimavarana. Palkinto päätettiin tänä vuonna jakaa kahdelle runoilijalle, joiden laaja tuotanto itsessään vakuutti raadin, mutta joiden molempien erityisarvona nähtiin heidän rohkeutensa hyödyntää omaa kulttuuri-identiteettiään keskeisenä runouden rakennusaineena samalla paikallisuuden raja-aitoja murtaen.

Heli Laaksonen ja Niillas Holmberg katsovat molemmat tuotannossaan tulevaisuuteen omasta paikallisuudestaan käsin. Tuo paikka sijaitsee kielessä, jota runoilijat asettuvat puolustamaan. Laaksosella lounaissuomalainen maalaismaisema ja siinä elävä murre sekoittuvat omalaatuiseksi elinympäristöksi, jossa runoilija on kotonaan. Holmbergilla taas saamelainen elinympäristö on monella tapaa uhanalainen.

Sekä Laaksosen että Holmbergin tuotannossa kiteytyy kielellisen identiteettimme merkitys ja suhteemme muuhun maailmaan. He toteuttavat runouden ikuista tehtävää ajatella mahdollisia yhteisöjä ja maailmoja, tarjoavat konkreettisia esimerkkejä siitä, miksi runous on meille elintärkeää.

Palkintoraadin perustelut:

Heli Laaksonen (s. 1972) on Turussa syntynyt ja vahvasti Lounais-Suomeen juurtunut runoilija, jonka esikoisrunokokoelma Pulu uis (Sammakko) ilmestyi vuonna 2000.  Hän on julkaissut viisi runokokoelmaa, loruteoksia, kolumnikokoelmia, näytelmiä, runokäännöksiä ja tietokirjoja ja toimii myös kuvittajana ja kuvataiteilijana.

Laaksonen kirjoittaa omalla murteellaan runoja, jotka osoittavat, ettei kokonaisvaltaisen ilmaisun tarvitse olla vaikeatajuista.  Laaksosen runoissa elämänilo näyttäytyy lämpimänä huumorina, mutta samalla hän käsittelee monimuotoisesti ajankohtaisia teemoja, kuten kielen merkitystä, luontosuhdetta ja ihmisyyden rajapintoja. Laaksonen on laajoilla esiintymiskiertueillaan tuonut vuosikausien ajan runoutta laajoille yleisöille valtakunnallisesti. 

Laaksosen viimeisin runoteos Aurinko. Porkkana. Vesi (WSOY 2019) on iloinen, toiveikas ja vakava vetoomus palata puhutun, luetun ja kirjoitetun kielen pariin. Yksinäisen runoilijan kutsumus kohtaa vastustusta maailmassa, jossa kieli liudentuu paikattomaksi, ihmisten väliseksi kommunikaatioksi. Teos on vahva paikallisen elämänmenon puolustus globalisoituneessa maailmassa.

Niillas Holmberg (s. 1990) on utsjokelainen, Saamenmaalla laajasti tunnettu runoilija, muusikko, näyttelijä ja aktivisti, joka tunnetaan myös tulkkina perinteisen saamelaiskulttuurin ja modernin länsimaalaisen maailman välillä. Holmbergin esikoisrunokokoelma Dego livččen oaidnán iežan ilmestyi vuonna 2009. Hän on kirjoittanut kuusi runokokoelmaa pohjoissaameksi. Kokoelmista kaksi on käännetty suomeksi. Vuonna 2013 ilmestynyt runoteos Amas amas amasmuvvat (DAT) oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Holmbergin laajassa ja kielirajoja ylittävässä runotuotannossa paikallisuuden ja perinteen käsitteet kietoutuvat universaaleihin teemoihin. Holmberg pyrkii muistamaan sellaista, mikä on pakotettu unohtumaan, mutta yrittää silti pintaan. Hänen keskeisiä teemojaan ovat identiteetti ja ihmisen ja luonnon suhteen tunnistaminen ja tunnustaminen. 

Holmbergin tuorein runokokoelma Jalkapohja (Gummerus 2019) on poliittista ja taistelevaa runoutta. Se onnistuu herkin vedoin sekä diagnosoimaan modernin maailman unohduksia ja vääryyksiä että tarjoamaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta. 

Vuoden 2020 palkintoraatiin kuuluivat kustantajat Paula Halkola (pj.) ja Anna-Riikka Carlson, runoilija Juho Kuusi ja toimittaja Pietari Kylmälä.

TIÄTTY halusin kirjotta palkintopuheen - ja tämmöne siit tuli:

 

Heli Laaksonen: Kirsi Kunnas -palkintopuhe 12.5.2020

 

Mää soitin Kirsi Kunnaksel.
Kuulostaa samalta kuin sanoisi soittaneensa Punahilkalle tai Tiitiäiselle.
Mut mää soitin Kirsi Kunnaksel.
Kiitin, et hänen nimikkorunouspalkintonsa on tullut tänä vuonna minun ja runoilija Niillas Holmbergin osaksi. Palkinto on tärkeä runokissan hännännosto ja hyväntuulinen välihuuto tähän kevääseen.

Kyselin Kirsiltä, kuinka on erikoiskevät sujunut. 95-vuotiaana hän on ankarasti kotiin kammitsoituna. Hän lausui kaiken muuttuneen - ainoastaan aakkosjärjestys on vielä sama. ABCDE hän tapaili puhelimessa ja kysyi äkkiä: Mitä on C:n ja D:n välissä?
- Hä! No mitä?
- Ovi.
- Ovi?

- Covid. Ja ovesta pääsee ulos.

 

Olla huomioituna näin terävän sanaihmisen palkinnolla - tämä se vast o jotta! Lähetän koko raadille kiitokset ja syrämenkuvat jokaiselle myös.

 

Lypsän-lypsän-lypsän-lypsän

kuule kuinka maitoviiru

sangon laitaa soittaa

Lypsän-lypsän-lyp-lyp

Kirsi Kunnas on lähettänyt runoilijan iltalypsylle, omassani lähden lehmää pesemään.

Karjakon paremp uni

Munst ol tullu aamuihmine

mut mun lehmän ol muuttun uniseks

- ja yrittäkä itte lypsä makkava Muurikki.

 

Mairittelin sen ylös,

vein alas joel herämä.

Lehm raahas sorkkias,

mää joutusin sanoma
                      et älä rakas tol taval, nee kuluva!

Nyy, mun armaani, ui!

Lehm retkot rannas ko rentukka vaasis,

väit et on kanalihal,
uikut:

hyi-hyine vesi,

ei ui,

vaik syätäis,
ei ui,
ei kasta,
ei kahla.

Hain saunankiukkalt appu.
Kiuas ei päässy, mut pata pääs.

Kylki kuuman ponnas
pommina laiturilt jokke

kihisemä.

Me astutti yhtpotka
arinalämpösse vette,

mun unine Muurikkin
ja virkku mää.

Mittä nii ihana en ol kuvitellukka:

huljutta utarei suvannos,
sitto kuppeil ulpukkaseppelei.

Lahnojen sivupeilist heijastu

meijä suviaamune onni,

naurut levinny vastrannal saak.

                                  
                                   (Aurinko. Porkkana. Vesi. WSOY 2019)

 

Kirsi Kunnas -palkinnon on tarkoitus nostaa esille vaikuttavaa nykyrunoutta ja kohdistaa valokeila nykyrunoilijoihin. Hyvä! Korkeimmankaan kaapin päälle nostaminen, kirkkaimmankaan valon sytyttäminen, runolavoilla riehuminen ja kirjansivuilla liehuminen ei ole mitään, ellei ole yleisöä, joka valaistun runon näkee, kuulee, ottaa sen omaksi. Olen saanut laajan lukijakunnan puolelleni - rakkaita kiitoksia heille, jotka ovat jo kaksi vuosikymmentä pysyneet sanapulkassani. Suomalaiset aina ovat olleet runonlukijakansa - tulevatko yhä olemaan? Tilaa on, mahtuu kyllä, aikaa on, ei ole myöhäistä!

 

Runo kertoo, mitä on ihmisen sisäpuolella. Runo vihjaa, mitä on maapallon toisella puolella. Runo näyttää, millaista on eläminen. Runon lukeminen vahvistaa suomemme omaperäisen kielen asemaa. Runon lukeminen vahvistaa runon lukijaa. Runon lukeminen vahvistaa runon kirjoittajaa, sillä runokirja, joka jää lukematta, on surullinen kuin avaamattomaksi jäänyt kirje.

Tunsin kerra yhre hevose,
ketä osas lenttä,
muttei viittiny.

 

Tunsin kerra yhre ihmise,
ketä osas lukke,
muttei viittiny…

 

Muistakaa pitää runojen puolta! Huolehditaan yhdessä, että kasvavassa sukupolvessakin syttyisi roihuava rakkaus äidinkieleen, sen luovaan ja ihanan outoon runouteenkin.

 

Heli

***

Helin ja Kirsin kuva: Elina Wallin 2017 Punni-lastenkirjallisuuspalkinnon jakotilaisuudesta