Yks iankaikkisist hyvän runon määritelmist mene nii, et siin o ”Parhaat mahdolliset sanat parhaassa mahdollisessa järjestyksessä, ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän.”
Sil taval tule jo iha oivallist teksti, mut kyl mää tykkän lähte sanatasolt viäl piänemppi osi: äänteissi. Mitkä äänttet keskenäs rakasta olla, kutsuva toissias, mitkä viarova? Mist tule riitasointu, mist kansanlaulu miäle? Jos tämä olis oikke oppikirja, tulis piremp liirumi, misä olis vokaalit ja konsonantit erikses käsiteltty. Mut täsä on tämmöne ”Nämä asiat tul miäle täsä järjestykses” -puhevuaro.

Loppusoinnuttelu o niin tuttu, et o ihmissi, kene miälest runon tunnukseks riittä et sanat rimma. Kyl kumminki runois ajatus ensmäsenäs lasketa eikä mikkä kevät tuli, puro sanos pulipuli! Koneki pysty riimei tekemä:Heli-veli-keli-Deli-peli-neli-toffeli-voffeli-seliseli.
Joskus mää laitan loppusointui runoihini huvikseni taik luettelomaisuut korostaaksen:

Ei ol olemas sushirulli eikä sirkkapulli, ei ol metroi, ei lattetetroi - (Aurinko. Porkkana. Vesi. s. 62).

 

Aikanas riimit o syntyny runonlausujan muistin tueks, ko ei ol mittä osattu viäl mihenkkän kirjotta. Ja nii se onki, et helpomp jopa mun mittä-ulkko-oppimattoman o muista vaik Ä-runon loppusoinnuttelu:
Sää ole nii nätti ko jäneksenkä-pä-lä,
olet täyrelline ym-py-rä,
äärmäisen tär-ki-ä.

 (Aapine. 2013)

 Tosa viimeses sanaparis, äärmäisen tärkiä, näky myäski sisäsoinnuttelu. Siit mää tykkä!
Se tule mun teksteihi miälelläs, sana kutsu toist. Vaik olis kui arkipäivänen tekst ja puhekiäle hualettomuut muistuttava sanailu, yhtäkki voi huamata, et niit on kauhia vaivaton äänttä, ko suu o jo valmiiks jossa asennos, esimerkiks törölläs, niinkon täsä:

- - kylkluut dyynei, pystytin kyltinki: Yyteri! (Aurinko. Porkkana. Vesi. s. 24).

 

Taik täsä jalajäljist kertovas katkelmas:

- - mun o suuremp ko kruusialaisel, häne mutkittele ko murtovarkkal (Aurinko. Porkkana. Vesi. s. 49).

 

 Erityisest samankaltasten konsonanttie vyäryttämisene synnyttä rytmikkyyt, täsä kolkka kk:

ei talkkoi, ei kelkkoi, ei jalakse jälkki (Aurinko. Porkkana. Vesi. s. 63).


Sanojen korko ja painotus o nii monimutkane asia, et ne mää jätän lauluntekijöitte hualeks. Tosi hyvä opas tähä o esimerkiks Heikki Salon Kahlekuningaslaji.

 

Suamen kiäles on takavokaalit a, o, u ja etuvokaalit: ä, ö, y ja vähän keskimmäisimmät i ja e.

Etu- ja takavokaalei o meijä vaikkia äänttä lähekkäis, kosk meil on tyypillist vokaalisointu. Eli piretä etumaiset ja takamaiset omis sanoissas vaa eikä miälelläs sanota Hyva taik huöno. Sen tähre suamalaiste o joskus hankala laussu viron sanoi - heil ei tätä rajotust ol: Pärnu (ei pärny, vaik miäl tekis), Täna (eli tänään eli tänä), sööma (eli syömään eli syämä!)

 

Runois näitten kans o ihana pelata ja rakentta etu- ja takavokaalivaihtelul ittelles ansoi, mitkä täyty otta hualellisest, et ne menevä jämptiste, niinko lehmän pesemisest kertovas runos:

- uikut: hyi-hyine vesi, ei ui, vaik syätäis, ei ui! (Aurinko. Porkkana. Vesi. s. 50.)

 

Jo Kalevalast ja muust kansanrunourest tuttu alkusoinnutus hivuttu iha luannostas runoihi. Taas käy nii et sana kutsu toist, huhuile, heihei sana, tul tän, tääl o samahenkist seura!

Kuvittelen, kummost o olla kruunupäähirv kuusmetäs,
kuvittelen kuin kuninkatart lohruteta
kuvittelen kallengallelan suunnittelemas kalsarkankkai
(Aurinko. Porkkana. Vesi. s. 52).

 

Joskus äänne ohja hakema sisältöi. Esimerkiks Aurinko. Porkkana. Vesi. -kirjan rakkausrunosikermä Päivieni pääsky on tämmöne. Sen esikuva o vanhas sanonnas päivät pääksytysten - mut täsä mää vaihroin sen tarkottama jotta silkkist ja keviä päivien pelastaja. ”Mun päivieni tiainen” ei olis ollu yhtä soinnukas eikä myäskä ”Mun aamujeni pääsky”. Mut ”Mun aamujeni ankka” ja ”Mun joulujeni joutsen” kyl sois kauniist, ellei miälkuva olis vähän koomine…

 

Välil mää käytän näit kaikki keinoi samas säkeistös:

- lukutaito lakastus,
kaik mitä rakastin
lakasti
lattiarakko.

 

(Aurinko. Porkkana. Vesi. s. 73).

 

Välil ens käytän harmonissi keinoi ja sit plättän kontrastiks joukko jotta, mikä ei ol ollenka soinnukast:

 

Mun naama kulke matalammal
saappat matalammal
sulkasammal
jala al
pää keskel pilvilammast
utu-sumu-usvas en huamannu
kui lähelt meijän tiät kulki.

 (Aurinko. Porkkana. Vesi. s. 20).

 

 Konsonantitki suamen kiäles o hyvi ilmasuvoimassi niinko kivikovat klusiilit eli k, p ja t. Niil voi koputel ja taputel ja rummutta - eikös ol suara rumpusoolo tämäki sana: tutuntuntune?


Onomatopoeettiset ja deskriptiiviset eli äänttei jäljittelevät ja kuvailevat sanat o suamen kiälel tyypillissi ja niit o ilo käyttä. Runon saa pörisemä jo iha sanavalinnal. Ihanast rullaava suamen tremulantti eli ärrä o runos kans kiva, mut vaati päättäväist ääntämist, niinko se tapaus ko Raija lähte Raumalt pröpöttämä neljä ruuhkas traktorillas ruukkuruusukuarman kans päin Turkku (Aapine, R-runo).

 Voi et mää tykkän kuvailevist verpeist, tämmötti niit voi vaik käyttä:
Tuljutan oksalt lumet sun niskas. Sää tamppat pipoas. (Aurinko. Porkkana. Vesi. s. 23). Eik tuljuntuljuntuljunu oksa! Eik tamptamptampattu pipost lumet!

 

 

Runon lukijoitte ei tartte näit soinnuttelui aktiivisest ajatella, iha niinko ei musiikkiaka kuunnelles jatkuvast seura, mitä bassokuvioi siäl nyy pompotta. Hyvä kuvio vaivihka tuatta riamu taik rauha. Runon kirjottajien täyty kuunnella oma ominaislaatuas - onk mul äänttet tärkiät, onk täsä sanomises rytmi vai tarttek ollakka, onk mun sanojeni muato paras mahrolline - ja fiilata sen mukka oma tekstiäs. Sisältö o ain ykköne, mut runo ei ol runo, ellei muato ol hallittu.

 

 

Mää annanki teil runopiiriläisil nyy kotitehtävän: täsä on 3 iha arkkipäiväst ilmaust. Säilytä sisältö, mut muuttele muato nii et o liiotellun pal sisä-alku-loppusoinnutust, kivoi konsonantei ja vetävä rytmi. Lause voi ol piremp taik lyhkäsempki. Voit tehrä tehtävät iha vaa oman vihkon sisäl - mut olis se kiinnostava nährä niit tosa kommenttikentässäki.

 

  1. Jätetäänkö maitovaraa?
  2. Pysäköinti kielletty merkityllä alueella.
  3. Tervetuloa runoiltaan 17.10. klo 19

 

Kiitoksi kuulustelemast! Jatketa ens kerral - voi olla et mene vähä aikka, kosk soinnuttelen sanojan lokamarraskuus runokiartueel. Sin saa miälelläs tulla runopiiriläiset moikkama ja vaik palautet antama. Sanakokkei ei ol!

Heli

 

 

Raija Tuumin linopainolaattagrafiikkaa Heli Laaksosen teoksesta Aurinko. Porkkana. Vesi. WSOY