Hei vaa lukija - kuulija!

Kosk olen enssijasest kirjallisuusihmine, runoajatukset ja kolumni-ireat seura jokases tekemises mukan. Helil kyläs -ohjelmanteonki kaikis vaiheis.

Meinasin hiuka syventtä noit päivän ohjelma-aihei teil lukijakuntalaisil ja paljasta jottan kirjallist tausta joka jaksost. Ne ketkä ei viäl mun tekstejäni nii hyvin tunne, voi samas tehrä niitten kans tuttavuut. Näil sivuil kokkon teemoist ja viaraist SYVENTÄVI OPPIMÄÄRI. Uusimmaise uutise laitan ain päälmäiseks.

HELIL KYLÄS - Kiitos ja hyvästimiin! Viimene jakso, 10/10. YLE1. Uusist jaksoist ei puhet ei toivei, tilaaja o eläkkeel, tuattaja uusis töis, kuvaajat omillas, mahtak kettä enä Ylel mul muistakka, ellette lukijat ol heit muistutellu... Mut kirjat, levyt, pulinat, keikat o jäljel - viäl mee mont kertta treffata!

Kuvas: Meijä hyvä sakki: Olli Janatuinen, Pekka Valkama, Annika Grof, Emil Pääkkönen, Baba Lybeck, HL, Vappu Soppela, Miikka Lappalainen. Kuvannu Teemu Keskisarja.

Kaik jaksot Yle areenas viäl kuukaure: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/04/30/helil-kylas

 

 

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 22.8.2016 YLE TV1, VIIMENE OSA.

 

Äirinkiäl olis kokonaise ohjelmasarjan taik TV-kanavan yksinomane aihe. Niim pal siit olis puhumist, nii mont näkökulma sihe löyty. Kirjailija Tuula-Liina Varis tul näkemyksellissi, vakavi ja riamullissi puhelema. Hän esimerkiks vastas kysymykse, mitä ero o rakasta miäst taik rakasta kiält. Tuula-Liina ja hänen polismiähes saiva jo vuassi sit mun kirjottama runon, misä o parisuhret, small talk -harjotuksi ja kyläs käymisen haave.

 

 

 

Toiset nee ossa

 

Tiärän yhren polismiähe

ketä fanitta

yht kirjottajanaist.

 

Istu takakenos eturivis

ja lystikkyksien kohral katto kuulijoitte ilmei.

Tykkä et kauneint häne naises o nenä

(niin kiva ja kiinostunu ko pesukarhul)

kantta kirjarepui

ja mankku vaa hiuka

et kuin kaik kotokaupunkin kivet pit otta mukka.

 

Toise ihmise ain keksivä jutui

taik tyytyvä olema hilja

mää ole simmone ketä ei keksi eikä tyyry

mut heijän päiväkaffepöyttähäs mää ikävöitte öisi

siäl mul tulis kyl juttu miäle.

 

Ens kehuis korvapuustei ja ottais kolmanne

ja sit siunaltais yhres

et kui lehmä oliva päässy kaurahalmesse

ja et jos menis selvinpäite sekamettä ja tulis juavuksis pois.

 

Hei siäl kupi ääres

mun puhelinumero saa kustantajalt

jos luvitte tämä

voisittekstee soitta

pyyttä munt kylä?

 

c) Heli Laaksonen, Peippo vei, Otava 2015

 

 

 

 

 
Kuva: Miikka Lappalainen/YLE

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 15.8. Skodast, pullast ja ajast.

Emmää Raimo Sailast kyläilemä käskiessän tiätäny, et kutsun samas tulevan ministerin meil. Raimo Sailas - aikanas valtiovarainministeriön kassakaapi avaime vahti - ol sit jännittävä viaras! Kui voi ol yhtaikka kiva ja ystävälline ja Viivi&Wagner-sukalline - ja siltiki ylväs ja viisas?

Sailas tul meil naapurin Mikan arvokkaan-oranssil Skodal - ja sitä ohjas autonkuljettajaks iha oikkiast palkattu Emil. Semmone yksityiskohta liitty tohon tuliaispulla, mink pyysin Sailaksen tuama, et mee liimatti sihe neonpunane -30% tarjousklappu - eiköst hänet tarkamarkamiähen tunnettu. Ministerinki miälest tämä ol kiva piänt huumori...

Yhres tulevaisuusseminaaris mää Sailaksen tapasin talvel 2014 - ja siäl myäski tuattaja Baba Lybeckin - ja sitä myätä ja Baban ehrotuksest ruvettin tätä kokonaist Helil kyläs -ohjelmasarja tekemä. Tulevaisuus ol meil välttämätön keskusteluaihe. Menneisyyren mää kestän oikke hyvi, mut tulevaisuut mää enimmäkses vastustan… Oikkiastas mul on koko aja olemus mystine. Mikä see o? Kummone? Mun toisen runokokoelman, Raparerisyrämen Aik-runos ajattelin ajan jonkulaiseks uteliaaks ukkeliks.

 

Aik

 

Joskus mää makka liikkumat paikalan

ja koita olla oikke hilja

ete aik huamasis munt

ja ruppeis viuhtoman taas ettippäi

ja vaatima munt kans fölisäs murhettuma.

 

Eilä aamuste see onnistus;

mää kattosi vaan peito ravost

ja olin nii hiljaksis

et aik luul etten mää ol viäl kottinkan tullu

ja munt naurutti

ko see ol nii levotoine

komppas mu laatikoi

avo kaapei

polt tupakki

ja koit saar aikkatas kuluma.

 

Kyl see munt siält sit löys,

ketä nyy jaksa iankaike

paikallaska maata.

 

 

C) Heli Laaksonen. RAPARPERISYRÄN. Sammakko 2002

 

 

 

 
Kuva: Miikka Lappalainen /YLE

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 8.8. YLETV1 talon al mönkimisest ja nykyrakentamisest

Talotohtor Panu Kaila o yks mun suurimmist sankareistan! Elelen itte vanhas talos - juur siin misä kuvauksetki tehti - ja luven himokkaan kaik viisaitten kirjotukset perinnerakentamisest.

Jokane ohjelmaviaras tul eri taval meil kylä. Mää ajattelin, et olis jotenki ikimuistokast, jos Panu Kaila löytyis talon alt - sin kumminki täyty jokase vanhan talon hankkijan tutustu. Hiuka ujost mee Kailal tätä ehrotetti - mut en päässy eres lauset loppu, ko see jo sukels meijän talon kissanluukust sisäl. Mää peräs. Siäl ol jännä! Kaila esittel mul erilaissi rakennusteknissi jutui, mist uusimmaine o josta 100 vuaren takka. Siin talon al, juur tuvan kohralt, tul kummalline, puinen putk laattiast läpitte. Talotohtor selvit, et see o yhrelaine pesuviämär: sillon ko viäl permannot pesti kaatamal vet ja hiakka laurotuksel ja kuusehakkoil hinkkamal, ajetti pesuvesi ja röhnä keskilaattian puuviämärin kaut ulos. Mää olissi viihtyny määrättömän kaua siin tiatoviissas seuras, kivijalan viileyres, mut ohjajan ään meijät palautti: HELIJAPANUHETIYLÖSKUVAUKSETONKESKEN!

Seuraval kuvaustauol maanittelin Kailan vintil. Halusin tiättä, et onk meijän talo muinasen savupirti ympärs rakennettu, niinko arvelu o. Hirsikehikoitten perustel näi voi olla. Panul ol pikkane taskukamera mukan ja sil see knapsis kuvi. En tiär, menik nee johonki ”varoittavat esimerkit” -sivul vai mihe. Meil sukeutus hyvä keskustelu rakennusmateriaalien kiärrätettävyyrest, sihe saak ko: HELIJAPANUHETIALASKUVAUKSETONKESKEN!

Koitin maanitel, et Kaila olis jääny meil asuma, mut nii vaa seeki viaras läks.

Sain tält viaraalt juur sen, mitä olin toivonukki: kannustust, ymmärryst, kanssaelämist tähä elämänmuatto, misä menneisyyt ja luannolakei kunnioittavil ratkasuil o iso sija. Mun runoissaki rakkaus perinteist, järjel käsitettävä rakennustekniikka näky, mut kannaotoi sihe o Lähtisiks föli? -juttukirjassaki. Tämmöne on kirjan toisiks lyhkäsin
luku kokonaisuuressas:

MITÄ MÄÄ TIÄRÄN NYKYRAKENTAMISEST?

Myännän et olen ain ollu tämmöne Riuhto-Raija, mut on see vähän kumma et reisuviiko aikan kätte o jääny yks kraana, yks suihkunpirike ja pala suihkukaapi seinäst.

(Ai et kummone o Fölikirjan lyhkäsin luku? Siin o 1 sana.)

 

c) Heli Laaksonen, Lähtisiks föli? Otava 2015

 

 

 

 Kuva: Miikka Lappalainen /YLE

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 1.8.2016, käenkukkumisest ja hahmoje häämötyksist

 

Maija Vilkkumaan mää tapasin ensmäst kertta mun Aapine-kirjan esittelys Turun taiteitte yäs. Hän tul iha eturivi ja kuulustel hyvin tarkast, mitä mää puhelen. Luin Maijal Ä-runon. Ko piti keksi ohjelma varte, ketä muusikkoviaras olis sujuvasanane ja säihkyvä, tul Maija hyvi äkki miäle.  (Toine toiveviaras olis ollu Karita Mattila - olen kuullu et hän puhele leviä kaunist perniöläist murret - mut ei päässy tulema.)

Musiikki o mul tosi hankala asia - mut Maija anto jonkulaise synninpäästön, et ei see haitta! Semmonenki saa luvan olla. Mul on sanat ja kirjat kaikkist rakkaimmat taiteenlajeist ja sen lisäks kaikemoinen kuvataire. Meijän kylil on semmone kansantaiteelline nähtävyys olemas ko Varjeltu kylä, arkinimltäs hahmopelto. Siäl töröttä toist sata kyläläiste ittes rakentama näköispeljätint. O meijä oman kylän väkke, mut sen lisäks esimerkiks Niinistö ja Jenni, kesäpukune Ilkka Kanerva, mun võrulaine runoilijakaveri Jan Rahman ja meijä ikioma Tuattaja-Baba. Se pelto o Kodiksamin patatehrast vastpäät Haantiäl - sin saa ketä vaa mennä kattoma. Olen kuullu, et siäl jossa lymyis geokätköki?

 

Tämmöse Ä-runon mää muute sil Maijal sillo Aapise esittelyis luvin. Se on kirjotettu sil miälel, et mitä mää tahtoissin piänel mukulal sanno - ja mitä mää olissin toivonu, et mul olis sanottu sillon ko mää mukul olin.

Ä

Älä ikä ruppe kärttyseks ämmäks
äläkä ainaka äijänkränäks.
Vaik istuissitte liian kauan kyläs
vaik meniski sult terä poikki kynäs
Vaik käki kukkuis nuati viärest
vaik et sais mittän tolkku kiälest,
vaik äit ällittelis,
vaik mummu mullittelis
ol sää vaa hyväl pääl.

Sää ole nii nätti ko jäneksenkäpälä,
olet täyrelline ympyrä,
äärmäisen tärkiä.

 

 

c) Heli Laaksonen, Aapine. Otava 2013

 

 

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 25.7.2016, superkuust ja pannuklapuist.

 

 

Kuva: Miikka Lappalainen

 

Esko Valtaoja o monel see, mikä ihmisil tule viissast miähest miäle. Tämä avaruusprofessorin viarailu meil naapurin-Mikan lainamopol o ollu varsinki imatemaattisluannontiäteellisest ajattelevie lukijoitte suasikkijakso - mut myäski niitten, ketkä rakasta kirkkai färei ja pannuklapui.

Jakso alka sil, et kuljen yhren toisen naapurin pellos superkuun valos ja huutelen, et Esko tulis hiuka neuvoma kosmisis propleemeis. Eeeskooo! Auttamaaaa!, mää karjun siäl. Vast ko tulin pellolt pois, mul tul miäle, et sen viljelijänki nimi sattu Esko olema... Piti iha mennä sil naapurin-Eskol ja häne Tuula-frouval asiast mainittema, ettei heil jäis mittä epäselvyyt siit, mink tähre runoilija kailotta miähe nime yäs.

Kuvaukset tehti 2014 ja Valtaojal ol sillo viäl se kiva liahuparta olemas. Häne erikoislaatusin ominaisuutes o munst kumminki see, et vaik hän tiätä kauhiast monimutkasistaki asioist, hän saa ne selkkiäst ja nopiast muunnetuks tavallisel ihmisjärjel ymmärrettäväks. Lisäks mun syrämessäni o Eskol semmone erityinen paik, ko hän on kerra yht oikke harmittavaist kolumnisti vaste asettunu kiistelemä ja nous mun kirjottamist pualustama. Mää en ikinä semmossi ihmissi unhota, ketkä uskalta julkisest ja rohkiast olla mun pualellani.

Vaik Valtaoja kirkasaivone onki, kyl mää ohjelmanteon aikan monen kerttan kärryilt putosin - enkä suara sanoe yrittänykkä mittä muut esittä. Avaruus o munt kauhistuttava - ja miälelläs sen runoissani inhimillistänki ja kutistan käsitettäväks. Tämmöne o mun runo kuust, kenel on burn out lähel. 

 

Kiärrä nyy vaa

 

Kuu

tulisiks

tähä

meijä

väli

täki al

tul

 

hui

ko on kylm kylk

an maaihmine lämmittä

älä

häppe

viluas

ykstoikkosuuttas

ei ol meilläkä kaik vuahet koton

ko aamul herät

olet niin kuum

et sulatat hankke

kuumuatosen tuva

tahrot jäär sihe asuma

verhoi ripustama

kaapei sisustama

hakema ratiost lempiasema

mut mil sää jäät

et millä

kuut oroteta

kytätä taival

muutam yä mene siin et

kaik ajatteleva

et olet toispual mailma taik

pilven takan

sumus

sen aja voit pittä kotileiki mun pihal

tulen sun tuppa juama pikkukupeist lumiteet

puhelen kohteliai su mollal ja nallel

istun toppahousut märjiks

kaua et voi väistä

sunt o jo kysytty

itket vattallas pää hankke vaste

et jaksais niit iankaikkissi ratojas

vuarovesien laahamist ko lauttur

muatie mukka muuttumist laihaks ja lihavaks

ainast akkunoitten takka kattomist

 

nii surku tule

voi kuuna kullanvalkiana

otan kainloho

kiippen pihakoivu

ja nostan sunt nii ylös ko saan

kiärrä nyy vaa

koit jaksa loppumatone virkas.

 

En voi sul sanno
Ain saa meil tul

nii mää en san kellä

auttak et kurkotan eväskorin sun kyytti

lohtupulla pittä pyäriän

säälifiltti lämmiän?

 

Ens yän taivaal nouse pualkuu.

Olet vetäny filtin korvil.

 

 

c) Heli Laaksonen, Peippo vei, Otava 2011

 

 

 

 

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 18.7. Kultarinnoist ja Peipoist.

Lempiä, terävä Anni Kytömäki on kirjailija ja luantokartottaja. Mikä karehrittava ammatti! Linnuist puhumist olis voinu jatka viikon-kaks. Harmi et ohjelma ol vaan pualtuntine. Semmonenki jäi ulkopualel, misä kysysin Annilt, et mitä ihmine vois opetta linnuil. Hänel ol muistaaksen semmone käytännölähene ajatus siit, et esimerkiks valkoposkihanhi invaasio olis helpomp kestä, jollei nee sin tän tekis niit lorttejas, vaan kävis hoitamas asias jotenki siistimmi ja hallitummi yhten paikka. Nii et sillon ko tulla ihmiste alueel, otettais meijän piknik-paikat huamio.

Annin Kultarinta-romaani on yks kauneimppi, mitä olen ikä lukenu. Jäin pitkäks aikka vaeltama niihi hänen tarinoittes metti, 100 vuaren takassi maasto- ja miälemaisemi. Ketä teist o mahtanu sen lukke? Kannattais. Kaupoist ehkä semmose viäl saa ja nyy ei ol enä kirjastossaka niin pitki jonoi, mää luulen. Ei mikkä ihme, et se nous Finlandia-ehrokkaks saak ja sai tiäs mitä Kaarlen palkinnoi. Seittemä vuat Anni ol sitä kirjottanukki - kuvitelkka, mikä pitkäjänttesyys o jolla ihmisil.

En ol montaka runo kirjottanu, misä luanto ei olis mukan - jotenki se on niinko syrän taik ranka, ei mikkä pikkukiva virkistysalue. Linnutki runoihi ussen tahto, nee o mul semmossi sialunlähettiläi. Täsä teil tämmöne haikkia, syksyne linturuno - vaikkei mul ol marraskuist olo eikä juur nyy oikke haikiaka.

 

Marraskuus

 

Lämmitän talon linnunpesil

olen lentän nii mont kertta akkuna päi

et sen kerra ko see onki auk

kuulu kolaus vanhast muistist.

 

Tupantuliaise piretä mu sinisis huaneis

mitkä ei ol sinissi

mut niist pit tul.

 

Mul o nii murhene olo

san

san äkki nii mont älläl alkava linnunime ko tiärät

laulrastas

lepinkäine

leppäkerttu

alotat

eikä pilvi uskal tul

myrsky kiärtä meijän kylä

peippo viä menne mennesäs.

 

 

c) Heli Laaksonen, Peippo vei, Otava 2015

 

 

 

 

 
Kuva: Miikka Lappalainen

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 11.7.2016, ammattitairost ja ampiaisist.

 

Ko näyttelijä Saarelaise Ilmar tul mun viaraksen, olin melkkest varma siit, et täst tule monen kattoja lempijakso. Niin tuliki! Ei montta nii ihana ol ko Immu. Kui mul just hänen tul miälen kutsu?

Siis Matti Pekka Ilmari Saarelainen - Immu, Juhana, Sisko ja sen veli! Hänesse tutustusin, ko kirjotin näytelmän Lukkosulaa ja lumpeenkukkia Tampereen tyäväenteatteril ja Tampereen teatteril yhteistuatannoks. 2008-2010 sitä ainaki esitetti. Immun lisäks näytelmäs ol Eila ja Esko Roine ja tiätyst Tuija Ernamo. (Sattusiks muute näkemä sen laval?) Komediast on präntätty kirjaki, laitan toho alemmaks piänen katkelma siit.

Ilmarin kans Helil kyläs -telkkarohjelma tehres mää näin iha lähelt, mitä o ammattimaisuus. Varti verra ol kerjetty kuvama, ko ampiaine lens Immun suuhu (mikä ol enimmäkses auk, niinko huamasitte). Ja pist. Antihistamiini, sokerpala, kurkun kröhimist! Kaikil muil tul hualesekanen paniikki: kuis se selviä tost ja kui meijän kuvausten käy! Ilmar parhas mukka esitti et ”ei täsä mittä erityist” ja ”hiukan ko täst tokennuta, ni jatketa vaa”. Hän ol meist kaikkist rauhallisin ja toivorikkaut täys. Siin sit piänen tasaukse jälke kuvaukse jatkusivakki.

 

Mistä ei tv:n kattoja huama, et tota miäst o juur ampiaine akupunkteerannu. Sitä mää sanon näyttelijän ammattitairoks.

Hauskane sattumus ol Helil kyläs -henkilökunnan kokoonpanon kans. Siäl oltti hyvi niukal tekniikal paikal: vaa yks kuvaaja (Valkaman Pekka) ja yks kuvaaja-äänimiäs (Janatuise Olli) (lisäks tiätyst kameran takan ol ohjaaja Annika Grof, tuattaja Lybeckin Baba ja kuvaussihteeri Vappu Soppela ja kuvausjärjestäjä Lappalaise Miikka).  Mut näist juur toi Pekka Valkama ol ollu nupi-nuaren kuvamas Tankki täytte -sarja - ja tuns Immun jo niilt parikymppis-ajoilt! Oli riamukas jällenäkemine.

 

Nii mut siit taannosest Lukkosulaa ja lumpeenkukkia -näytelmäst: kirjotin sihen kaks veljest, ketkä pitävä sekatavarakauppa. Hyvi erilaissi keskenäs. Ilmarin Petter-hahmo levotoine ja päähänpistolline, Esko Roineen Simo-veli rauhalline ja rationaaline. Kirjastoist ainaki viäl Lukkosula ja lumppenkukkassi luettavakses saa, mut laitan näytte nyy tähänki.

LUKKOSULAA JA LUMPEENKUKKIA -katkelma

Petter: Hyvä o! Mää myännä, et mää ole joskus aavistukse maanis-depressiivine ja hiukaverran kaks-suuntasmiälialahäiriöine, mut kyl sääki aika kippi oles, kuule.

 

Simo: Mää! Onk munt järkevämppä ihmist tähä mailma syntynykkä?

 

Petter: Ei ol!

 

Simo: Mitä sää siin sit tuskittele?

 

Petter: Siin see juur onki. Ko sää ole latteus-tylsyssiivine. Laimeus-haaleussiivine. Arkipäiväs-tavanomasussiivine.

 

Simo: Mikä arkipäiväs vika o?

 

Petter: Mikä vika...

 

Sää ole nii helvatan kunnolline, et sää pirät sitä äitin kirjoma huanentauluaki sänkys yläpualel: Aamusta päivä paras. Ja viäl uskot sihe. Sää olet juur tommone… sää ole yä-nukkuja!

 

Simo: Nii mää olenki. Ko aamul aikasi nouse, nii ehtool nukutta. Ja siin välis tehrään tyät. Ensin työ, sitten...

 

Petter:

Ensin työ.

Ensin työ.

Ensin työ.

Ensin työ.

Ensin työ.

Ensin työ.

Ensin työ.

 

Sitten ei huvita.

 

Simo: Nii see mene ja nii sen kuulu men. Ei tän ol viihtymän tulttu.

 

Petter: Kui voi olla ylppi siit, et on tullu maalatuks nynnymbeesseil ja hailukaruskioil ja kukkakaalivalkosil färeil?

 

Simo: Jos ihmiskunta olis tommosten taivarannamaalareitte varas –

 

Petter: Jos ihmiskunt olis sun kaltaste harmahaikaroitte varas, ei olis mittä ihmiskuntta, ko mikkä ei olis tuntunu miltä ja kukka ei olis koska viittiny mittä alottakka, ko huanoste siin käy kuitenki.

 

Simo: Nii. Elämäs käy joka tapaukses huanoste. Ja kaik ei saa eres elää elämätäs loppu saak.

 

Petter: Mee ei voira ol sukku.

 

Simo: Sunt onki löyretty josta teltta-alueelt herätysjuhlie jälkke. Jonku laskutairottomam perheäitin kupeitte herelmä. Luamuluumu.

 

Petter: Mitä mittä! Sää täsä ottolaps ole. Sää olet tullu pankkiautomaatist.

 

* Kling!  Kaupan oven kello kilahtaa.                  

 

Simo: Kauhi! Asiakas!

 

- - -

 

c) Heli Laaksonen. LUKKOSULAA JA LUMPEENKUKKIA. Otava 2008.

 

 

 

4.7.2016 Teemu Keskisarja o mun lempihistorioitsijoi ja historia o ollu mun lempiasioitani täsä mailmas.

 

Heli Laaksonen, kuvaaja-äänimies Olli Janatuinen ja kyläilijä Teemu Keskisarja, elokuu 2014. Kuva: Miikka Lappalainen / YLE

Teemu Keskisarja o huippututkija, huippukirjottaja ja olemukseltas semmone ärtsynpualeine. En tahtois ol paikal kuulemas, ko hän saa kii sen tyäryhmän, mikä päätys esittämä, et historia vois ol lukios vapaehtonenki oppiaine. Koko ihmiskunna systeemi perustu tiaronkulkku sukupolvilt toisel. Uus tiato, uus ymmärrys rakentu vanhan pohjal, erhetyste, onnistumiste, menneitten päivie ja ihmiste. Viäl joku uure-lukion-käyny keksi nelskanttisen pyärän iha siit syyst, ettei ol silmä sattunu koska kirja, misä kerrottais, et ko hiuka niit kulmi hio, ni mene pal liukkami. Iha välttämät oli selvä, et Helil kyläs -ohjelmas täyty historiast päästä filosofeerama, ja olen onnelline siit, et Keskisarja suastus meil tulema.

Ymmärrykse lisäks oma ilos on historian tunnul. See o se selittämätön henki, mink toiset tunte herkemmin ko toiset. Mul ittel see o äärmäise oleelline: en pitki aikoi viihry hianossaka ympäristös, jollei mikkä esine puhu ympäril siit, et elämist o ollu ennenki. Lähtisiks föli? -kirjas mää olen kraapustanu mones luvus täst tunttest, siit alkae, et kui mää olen nykyse asuinpaikkani valinnu. Ottei luvust: Mitä mää tiärän koton asumisest?  

"Mul on kesken tämä ns. uure irentiteeti rakentamine, ja haeskelen viäl ittekki, ketä mää olen ja mihe mää nyy kuulun. Olen muuttanu yhtäkki mun Varsinais-Suamestan Satakuntta. Raja on 7 kilometrin pääs, mut maakuntalaulut, vaalipiirit, vaakunaviirit vaihtu. Asun Rauman reunoil, Lapin pitäjän tuntemattomil syränmail, saamelaiste muinasil asuinpaikoil. Postosotteks kirjoteta Kodiksami. Kodixma luke isojakokartas. See o suamen kiält! Jonkulaist. Kotopelloi, lähivainioi, oma maat.

Kyläraitit on 1300-luvult, talo 1800-luvult, viimesin remonteeraus sota-ajalt. Akkunanpokat on kruusatui niinko koko kyläs. Huaneil o nimet: kuumkomero, porstokamari, kesäsali. Näi alkuperäsenäs säilynyn talon peräs olis voinu muutta kauemaski. Mut ei sentä lännest pois. Lounais-Suami: mää syrän sää! Tääl on käyny nii Rakennusperintte ystävät ko Satakunna museo neuvojatki karettumas. Meijän tyämäärä ei ol kukka varsinaiseste karettunu. Säälitellä hiuka-vinoi-katoi ja aika-pal-sammaloitunui-tiilei ja meinata, et voi kamala, ettek tee näänny! Jos tekemist olis peljänny, olis muuttanu hissillisen kerrostalon ensmässen kerrokse. Saun ei lämppe knapist painamal, see lämppe klapei traijamal.

Tyätaakan helpottajan o see, et mee lauleta perinnekorjauksen korkkia veisu: Jos joku on ehjä, älä korjaa. Jos korjaat, korjaa niin vähän kuin mahdollista.

Hauskaseks tekemisen teke seeki, et rautkaup on kaukan. Aika pal saa käyttä oma päätäs, ko ei viit joka pulti ja pulikan peräs lähte ajama. Man tager vad man haver, sanois ruattalaine, siis et: Oteta mitä o. Ulkopistorasia o suajattu naulamal sen pääl läpäks vanh nahkakinnas.

Varovaisellaki aikakerroste selamisel löyty historiankirjotust, alapohjan puruist ovikruunu ja katkenne sirpi varrest puumerkki Z taik N. Entisen kuistin paikalt maa uumenist vanh suur avain. Ollek tarkotuksel haurattu vai harttast aikanas hajettu?”

 

c) Heli Laaksonen, Lähtisiks föli? Otava 2015.

 

***

Historioitsija Teemu Keskisarjan viarailus meil o herättäny pal huamio myäski hänen tuloväline. Joka jaksos viaras saapu meil eri pelil. Keskisarjal me ehrotettin traktorin kans tulemist, ja hän heti suastus, vaikkei ollu ikämailmas semmost ajanu. Naapurist saatti lainaks sekä vanh traktor et ajo-opetust Teemul (olis hyvinki oppivaist sortti, ninko kuvist näke.) 

Moniki o arvellu, et kysenen traktor saattais olla juur heijän pappan ikioma entine. Selvittelin tausttiaroi - näitte varas voitte päätel, voik see liipata juur teijä sukku. Tämä sinine söpöläine o Fordson Major, vuasmalli 1951, hankittu Ikaalissi uutenas Heikkilä-nimisel miähel. Siält se o myytty Kankkanpäähä 2000-luvu alus, ja 2004 se o sit tän Rauman Lapin Markkuloitte hellä huama hankittu. Toivottavast näil tiaroil saitte sialurauha!

 

Teemu Keskisarja ja ain-auttavaissi-naapurin-miähi Rauman Lapist. Kuva: Miikka Lappalainen / YLE.

27.6. Kuvataiteilija Katja Tukiaisen tährittämäs jaksos on pal pihlajanmarjoi somisteen. Sil ol erikoine syy. Keske aamupäivästen kuvauste meijän taivaal ilmestys sähkölinjojen kunnost vastavan yhtiön helikopter - ja siit roikkus vaijerin kans kii jättiläismäine raivaussaha, mil se veteli puustot matalaks sähkölankoje lähelt. Yhtäkki kone lens meijän talon yläpualel, tul lähemmäs ja lähemmäs - ja silpos meijän pihapihlajat pirstaleiks. Olin pihal huutamas täyt päät - mut mihe see mittän kuulus, lähinnä sain suut silmät täytten pihlajan lehti ja oksi ja marjoi, maljakoihinki aseteltavaks. Pihlaja selvis henkis, kasva tänäki vuan. Minus nykyihmisessäki viäl ugri asu: mun syrämest eritoten vei see, et kui juur pyhien pihlajien kimppun käytti.

 

Kuva: Miikka Lappalainen/ Yle

 

No nii mut se ohjelman aihe! Mink tähre juur viisas Katja Tukiaine ol kyläs? Tahtosin hänet puhuma siit, et mil taval taiteilija - taik ihmine yleensäkkä - vois olla ittelles uskolline, mut kumminki otta muut huamio. Tehrä omanäköst tairet, olla tinkimätön, mut rakastettu. Kaua olen jo kysealastanu, et onk oma ittenäs olemine mahrolline ain ja onk see järkeväkä? Katja aihet hyvin käsittele - ja lisäks mul o olemas siit runo, mink nimi o Neuvo.

 

Neuvo

Olet oma ittes vaa.

 

Venun patja ja peito välis mont tuntti yli aamu

pirän kaht tyyny pään pääl

ko miäs kolistele jukurttikuppis kans keittiös

mää en voi mää en voi noust näi aikasi

otan vesifärit mukka ohjausryhmän kokoukse

nualen tyämaaruakalas lautase nuukast kastikkeest

ja viän sen puhtaitten pino

punnitten vihannestiskil pualääne

itteän nuaremppi ja vanhemppi poikki

toi mul toi kans kunnei toiki

ai nii en vissin kerkke teijä seminaarihi

mää pääsin rehurekan kyytis Skoone - hiano paik!

Makkan marketin pallomerenpohjal hiavahtamat

ko lööpeis hajeta karonnut naist.

 

Oma ittes.

Ol itte.

 

 

c) Heli Laaksonen, Sulavoi. Otava 2006

 

 

Heli, Kaunis-hiaho, Tähkä, ohjaaja Annika Grof ja lehmäsijottaja Petri Uusitalo suunnittelemas sisältulo.

Kuva: Miikka Lappalainen YLE

 

Kaunis-hiaho tul meil kuvauksi vaa päivälainaks - tein lehmänkaupa ja kävin maatalousnäyttelys esiintymäs palkkioks siit. Nurmijärvel syntyny, Tarvasjoel elelevä Kaunis ol vuan 2014 nuar, kaikest kiinnostunu hiaho - nyy 2016 hän o arvokas emohahmo. Mää sai antta häne ensmäsel flikalles nime. Siit tul Mugiinmenewä. Olissin tahtonu, et Kaunis olis näkyny joka jaksos - lehm rauhotta ihmise. Runoi olen lehmist kirjottanu ussemanki, mut tunnetuin o vissi mun Pulu uis -esikoisteokse LEHM JA KOIV.

Lehm ja koiv

 

Pulu uis - Raparperisyrän - Vissinkilaulut - kokoomateokses on yli 100 runo ja laulunsanotust vuasilt 2000-2005.
Sammakko 2015

 

***

Helil kyläs SYVENTÄVÄ OPPIMÄÄRÄ 20.6. osa b. Muusikko Tähkän kans ollan tunnettu 100 vuat, hankalin aikoin ja tähtihetkinäki ystävyys on pitäny. Monelaist ilo, nolo ja piinallist mee olla voittu jaka, sen tähre häpeä-ohjelmajaksos ol hyvä juur Tähkä jututta. Joskus ko julkisuus-raatelemine kävi oikke ankaraks, kirjotin aiheest runo. Peippo vei -kokoelmas ilmestys runo VOI SOITTAJAPOIK. Vähä sil ajatuksel, et ketä meist tääl nyy nii erhettymätön o?

 

*

 

Voi soittajapoik!

Sare ja
sata citypupu
taputtava sun tuva akkunahas
pehmusil käpälilläs.


Nee kaik tahtois syärä sunt
mul riittäis ko laittaissit mul ruakka
ja oletki laittanu.
Hiihtelet lautlattia ylitte
ko Miataa
lempivillasukissas
tuat parsakattila ja voikilo mu ette.

 
Kui sitä taas vois ol nii yksinkertane?
Eik ihmine ikä opi
san nyy Heli?

 
Mää en ihmisest tiär mut itte en opi kumminka.
Voi soittajapoik,
jos oppiski!

 
Hajet lissä voit
ja vilkutat pihan pupuil.
Sul on palkkenkiäl housunpersustas:
olet menny alitte
siit misä ait o matalin.

 

Niihi samohin piiklankoihi
määki ain takerrun
mut mun pairahelm on piremp
voin näyttä viatont kuano.


*

 

c) Heli Laaksonen, Peippo vei. Otava 2011

 

Peippo vei (Otava 2011) - Heli Laaksosenn 4. runokokoelma.