Sil aikka, ko Ajopäiväkirja ja koko Hulimaan sivusto o hakkeroittu ja pystytetty uurestas, o ainaki tän meijän kantil tullu suvi. Vuareaikojen tulemine ja lähtemine o mun kokemukse mukka niit harvoi asioi, mist voi sanno, et ”Asioilla on tapana järjestyä”. Luanto o nii rakas mul senkin tähre, et mun ei tartte sitä säätä. Jälleski meijä vanhan talon perennat nous maast ja kottaraisenpoja vartova lennojohrolt lähtölupa, vaik en ol yhtä ehtiny heit auttama.

 

Lounaissuamemurttene Aapine o nyy jonos painokoneissi ja koitan olla kovin pal ajattelemat sitä, ettei vaan tulis miäle joku asi, mikä olis pakko korjata, ko korjaukset ei enä kumminka kerkke. O moninaissi syit, mink tähre mää Aapisen tahtosin tähä maahan tehrä, mut yks syy o see, et olen itte kasvanu niitten kans. Sekä isän et äitin vanhemmitte vintil luvin mukulanas hiiskumat ja mailmamenost mittän tiätämät vanhoi aapissi ja lukukirjoi. Olen huamannu, et mun moraalikäsitys ja elämänäkemys pohja mones kohta niihi. ”Ystävällisyys palkitaan.” ”Lapsi, kasva kansallesi iloksi ja kunniaksi.” ”Älä ylpisty.” ”Ethän oikkuile.”

Emmää niit ain nourata, mut sillon ko joku asia mene vääri, mul tule miäle, et jos olissin tehny niinko Lasten lukukirja vuarelt 1951 opetti, en olis täsäkä nyy törttöilemäs. Aapisäänikirjan tekemisreisul see tul taas ette: oikkuilust tul hankaluuksi. Mul o nimittäis simmone älli, et jos voin välttä, en men niil samast puust tehtyihin ketjumega-asemil. Koitan katto jonkun omaperäsemmä. Mu uures runoautos (mink nimi o siis Vappu Tuomas Tulkku, jollen ol maininnu) rupes olema tiän pääl pensa vähis. Ajelin Forssan pensakeskittymä ohitte ylppiäst ja ajattelin, et ton en nyy ainaka men. Proplemi ol vaa see, et niit piäni söpöi vaihtoehtoi ei sit ollukka. Voik tee kuvitel, et mää onnistusi valittema ruuhka-Suamest reiti, mink varrel o 80 kilometri väli ilma ainuttaka tankkausmahrollisuut. Runoauton pillit huus ja valot vilkkus: fuel too low! Juujuujuu, älä jänkkä siin! Pirin ittelleni talourellise ajon koulutust, huruttelin nii hittaste, et puimuritki ohittel ja tälläsin itteni tukkirekan taa, et see imis munt ettippäi. Alamäet vapaal (nii meijä sukulaismiähetki o ain tehny). Jessus ko hävetti jälles: ko nykyautoilijan ei tartte mittä muut osata ko tankata, ni tämä sanamuija (yhres kirjakaupa mainokses ol nii) ei siitäkä selvi. Vihroviime! Mailman kaunein simpukkamerkki taivarannas! Tankkasin hiuka yli 50 litra. Hualtokirjas sanotti, et tankin tilavuus o noin 50 l. Opetus: älä väheksy eres ketjuasemi.

 

Huamattavast vähemä arkipäiväne sattumus käve yhten yän, ko tulttin Turu reisult. Keskel Eurantiät ol tuupertunu joku. Piti pyssät. Menttin kattoma. Ilves! Nätti littana ilves! Elotoine. Tiä oli pimi ja hiljane. Kuski, rohkia miäs, ot ilvekse syli. See ol viäl lämmyne. Hän nost sen runoauton taa (mun esiintymispöyrän pääl. Onk jonku muunki pöyräl o ollu ilveksen kualavana?!) Polis ei puhelimes osannu varmaks sanno, mitä rauhotetul eläinvainaal kuulu tehrä, mut naapurin metsästäjämiähet tiäs. Nee lähetetä linja-auton kans Oulu, Eviral. Sin meijä ilves sit paffilaatikos läks. Mun pualest hänen kaunis sialus sais kyl jäärä tähän pihapiiri.